Tyhjyyden Valu

Tyhjyyden valu



1.

Kun mietimme tilaa, mietimme seiniä ja niiden välistä tyhjyyttä. Tila on rajaamista, tila ei ole tyhjyyttä, avaruutta eikä äärettömyyttä, tilalla on aina rajat. Aivan kuten piirrämme paperille muotoja, niin piirrämme niitä myös ympärillemme. Teemme luonnosta tiloja itsellemme, omimme ja valloitamme sitä aidoilla, muureilla, seinillä, köysillä, tolpilla, katoilla ja lattioilla.

Jos lattialle heittää narukiepin, kissa hyppää sen keskelle. Eläimetkin pyrkivät pakoon avaruudelta, ne kaivavat koloja, tekevät pesiä, pujahtavat luoliin kuten mekin aikoinaan.

Ajattelemme tilaa, mutta emme ajattele sen kulumista. Sen sijaan ajattelemme, että aika kuluu ja olemme siitä huolissamme, mutta tilan kulumista emme niin ajattele. Emme ajattele, että kulutamme sitä rajallista määrää avaruutta, joka on maapallon pinta-ala (510 069 000 neliökilometriä). Aikamme on rajallinen, mutta tilaa tuhlataan kuin sillä ei olisi rajoja.

Tietenkin tila maksaa, sen me tajuamme. Tonttien hinnat ovat kaupunkien keskustoissa kalleimmat. Sen pidemmälle emme pääse tuhlaamisen ajatuksessamme, vain rahaan.

Kun katsomme ympärille, näemme erilaisia tiloja. Katse pysähtyy väkisinkin niiden rajoihin. Tila on tyhjyyden rajaamista sekä sisältä että ulkoa. Jos tiloja ei olisi, katse ulottuisi sinne missä pupillin voima lakkaa. Ihmissilmä näkee viiden kilometrin päähän maanpinnalla. Mutta taivaalle katsoessaan ihminen kurkottaa Andromedaan, 2,5 miljoonan valovuoden päähän.

Harvoin mietimme myöskään sitä, että tila kertoo arvoistamme. Keille tiloja rajataan, kenen tarpeisiin tilat tehdään, kuka varaa ja asuttaa tilat? Tilat ovat syvästi hierarkisia – slummeissa ihmiset asuvat ahtaasti, nukkuvat vuoroissa, päällekkäin, ulostavat ja rakastelevat kaikkien näkyvillä. Vauraalla väellä on mahdollisuus vetäytyä piiloon, olla näkymättömiä myös ihmisten keskellä. Privaattius on rikkaan etuoikeus. Siksi muurit, siksi tummennetut lasit, siksi sulkeutuvat portit ja lukot.

Lukittu tila, avain, yksityisyys – vain murto-osa tiloista on kaikille avoimia. Koti on tila, jonka olennainen ominaisuus on paluu. Kotiin palataan sen jälkeen kun on liikuttu muualle ja antauduttu muutoksen ja turvattomuuden mahdollisuudelle. Kotona voi levätä, sieltä haetaan turvaa, vaikka tuo turva olisi kuinka näennäinen. Kotona näet myös kuollaan.

Auto taas on tila, jota liikutamme. Autossa yhdistyy kodin turva ja muutoksen pelko, se on siis tilana oksymoron. Mutta juuri sellaisena se kiehtoo meitä, juuri siksi autosta on tullut vapauden symboli. Nyt, kun sen käyttöön liittyy uhkaa ja eettisiä ongelmia, sen merkitys huojuu. Autosta on vaikea luopua, sen käytön rajoittaminen ahdistaa. Mikään muu väline ei tarjoa samanlaista turvan ja seikkailun yhtäaikaista liittoa kuin se.

Auto on siksi mitä suurimmin myös ideologiaa. Joskus se on enemmänkin, ihmisillä on autoonsa suhde. Autoa palvotaan. Sitä hoidetaan. Se kertoo omistajastaan niin kuin lemmikki. Sille varataan omia tiloja, tiloja, jotka kertovat meistä ja arvoistamme yhdenlaista tarinaa.

2.

Astu sisään parkkihalliin, kun on yö. Päivällä nuo tilat ovat käytössä, yö tyhjentää niistä suurimman osan. Kun vaihdamme mielialaa ja toiminnan luonteen, vaihdamme myös tilaa.

Nyt tuo tila, halli, on riisuttu toiminnastaan. Jäljellä on vain merkitsijä ilman merkittyä, kirjaimia ilman sanoja.

Millä muulla nämä tilat voisi täyttää? Mielikuvitus alkaa valaa tarinaa niiden tyhjyydestä, niiden betonisesta kylmyydestä. Korva kuulee etäisiä kalahduksia, ilmastolaitteiden hurinaa, virinää, omien askelten kaikuja. Tila ei viettele eikä houkuta, ihminen ei viihdy sen kylmässä töykeydessä, ehkä auto viihtyy. Se ajaa asiansa ja tuo asia on tilapäinen säilyttäminen, sekin käsitteenä kumman ristiriitainen.

Kun ihminen kävelee ilman autoa tyhjässä parkkihallissa, hän tajuaa yhtäkkiä oman inhimillisyytensä. Kun tiloista tehdään hyperfunktionaalisia, sattuman ja kaaoksen lait minimoidaan. Mitään yllättävää on lähes mahdoton tapahtua tällaisessa tilassa. Ajatelkaa parkkihallien lisäksi käytävää, tunnelia tai portaita. Hissiä. Niiden ankaria imperatiiveja.

Funktion tarkoitus on nimenomaan sulkea pois sattumanvaraisuus. Juuri se tuo turvaa. Elämä sujuvoituu. Tilan funktio säästää aikaa, jotta voimme siirtyä toiseen tilaan. Mutta jos sekin on yhtä funktionaalinen, missä alkaa se aika, joka on varattu sotkuiselle, uutta luovalle elämällemme? Joutomaat kaupunkitilojen välissä ovat yhä harvinaisempia, joutorakennuksista puhumattakaan.

Jossakin vaiheessa tilaan on vain pysähdyttävä. Tila on valloitettava omiin tarkoitusperiin. Sen funktionaalisuutta vastaan on noustava kapinaan.

Tila on otettava elämän haltuun, siihen on tuotava kaaoksen mahdollisuus. Ja mikä oudointa, kun mieli luo tilassa uusia merkityksiä, myös ajan lineaarisuus poimuuntuu. Aika kuluu samaan aikaan sekä nopeasti että hitaasti.

Kun elämä on niin täynnä kuin voi, siinä on paradoksaalisesti tilan tuntu.

Sattumat tapahtuvat vain vapaassa tilassa. Sattuma on vapauden tila.

'

Takaisin